Metso

Metso on iso lintu. Traktorille tehdyn penkkatien leveys riittää sille nippanappa. Sitä pitkin se lentää joitain satoja metrejä, kunnes kaartaa suoralta uralta sivuun. Katson hölmistyneenä sen perään ja vaihdan haulikkoon täydet patruunat. Hämmästykseen on syytä, ei kuolleiden metsojen pitäisi lentää.

Nuoruusvuosina, kun kilometrejä ja riistatilanteita kertyi paljon, kylän metsästysseura oli rauhoittanut metson. Seuran tekemää päätöstä kunnioitettiin, niinpä metsot saivat olla syksyisin rauhassa. Taru kyllä haukkui lintua, syvällä ja kumealla rinta äänellä. Ei voinut puhua haukun helinästä, mutta koppeloita se ei häirinnyt yhtään. Ne kuuntelivat sitä kohteliaan kiinnostuneesti jostain oksain kätköstä. Usein kastelin polveni, kontatessani haukulle katsomaan, mitä siellä on. Rauhoitus ei metsokantaa kasvattanut yhtään. Kannan koko teki aaltoliikettään omien lainalaisuuksiensa mukaan.

Nyt kuitenkin ajat olivat muuttuneet ja metsonpyynti oli jälleen sallittua. Töitten puolesta aika metsällä käyntiin oli hakusessa, mutta otin väkisin päivän rokulia metsonpyyntiä varten. Minulla oli tietometso. Olin törmännyt siihen ja sen jätöksiin useasti samoilla seuduilla edellisen talven ja kesän aikana. Suunnitelma oli kävellä linnun asuntoseutu niin tiheällä seulalla, että varmaankin törmätään. Nevan ja penkkatien välissä se asusti.

Hämärissä olin jo liikkeellä, keitin tunnelmakahvit. Sää oli syksyisen tuhruinen, pilvet tuntuivat olevan maata myöten. Aavemmilla paikoilla sumu vei näkyvyyden kokonaan. Lähdin liikkeelle heti kun silmä alkoi erottaa maastonmuotoja. Elättelin toivetta löytää metso aamusyönnökseltä puolukkain parista. Aloitin Hangasnevan reunasta, noudattelin aavan ja metsän rajaa. Puihin ja varpuihin tiivistynyt vesi kasteli vaatteet pian läpimäriksi, vain selkä säästyi tältä. Se puolestaan kastui hiestä. Kylmä ei kuitenkaan päässyt vaivaamaan. Kun kärrytie tie tuli vastaan, niin siirryin noin viisikymmentä metriä suon reunasta kankaalle päin ja käännyin takaisin.

Puolenpäivän maissa olin viimeistä kertaa kärrytien varressa, penkkatietä vielä takaisin pirtille, niin alue olisi kammattu. Metsoa ei vain näkynyt. Kävely tuntui jo kintereissä, mutta märkyys ei houkuttanut levähtämään. Kilometrejä oli täytynyt kertyä jonkinmoinen määrä. Huomattavasti nopeammin kävelen kodon ja pirtin välisen matkan. On aika mennä keittämään pirtille oikein väsykahvit, matkaa ei enää ole pitkästi.

Kesken taivalluksen metso nousi lentoon miltei jaloistani. Se näytti täyttävän koko tienreiän, jonka kahta puolen kasvoi tiheä risukko, johon metsolla ei ollut asiaa. Riitti, kun jyvä oli suoraan poispäin loittonevassa linnussa. Kaksi peräkkäistä laukausta, märkä metsä imi ne itseensä. Tuon kaltaista tilannetta tulee harvoin kohdalle, yleensä on puita ja risuja edessä. Nyt ei ollut, eikä tarvinnut ottaa sivuennakoita.

- Sauli -