Polut

Kun luonnossa kulkee, avautuu uusia polkuja, joista tulee kulkemisen myötä vanhoja tuttuja. Varsinkin nuorena uteliaisuus vie koko ajan uusille seuduille. Vuosien myötä alkaa kaipaamaan tuttuja polkuja, joihin liittyy muistoja ja kokemuksia. Meissä kaikissa on luonteen molemmat puolet, uutta etsivä ja vanhaan tukeutuva. Siinä on eroa, kumpi on hallitsevampi. Jotkut etsivät koko ajan uusia polkuja ja kokemuksia, palaamatta koskaan kerran kuljetuille poluille. Toiset viihtyvät poluilla, jotka tuntevat vuosien varrelta täydellisesti ja joissa on vuosien muistot.

Tunnistan itsessäni molemmat luonteenpiirteet, uusi ja käymätön kiehtoo. Mitä löytyy seuraavan mutkan takaa? Samalla vanhat kokemukset vetävät yhä uudelleen tutuille poluille. Nuoruuden metsien polut muodostivat hermoverkoston, näennäisen sattumanvaraisen, mutta tarkoituksenmukaisen. Pirtit muodostivat poluille hermopisteitä, missä eri polut kohtasivat. Kun pysähtyi pyhäaikaan jollekin pirteistä kahvin keittoon, kannatti varata pannuun vettä reilummin. Usein sai kahviseuraa muista kulkijoista, joita polut toivat ja kuljettivat.

Maailma muuttui ja metsätalous muuttui, hakkuut veivät vanhat metsät, joita polut kulkivat. Niiden jälkeen tulivat äestykset ja mätästykset. Tämänkin jälkeen polut olisivat muodostuneet uudelleen, jos niille olisi ollut käyttöä, mutta metsäteiden tulo vei ne lopullisesti. Liikkuminen metsissä siirtyi poluilta teille. Niitä pitkin liikkuu nykyään kaikki luontoon liittyvä. Rattain kulkee metsästäjä ja lintuharrastaja, tieltä saatetaan tehdä pisto metsään. Marjat poimitaan niiltä seuduin mihin auton katto näkyy.

Kaikesta edellisestä huolimatta mielelläni kuljen niitä vanhoja polkujen seutuja, joista on paremmin muisto jäljellä kuin näkyvä jälki. Paikoillaan ovat kankaiden ja kallioiden selät, joita polut ennen noudattelivat.

Vaikka polku olisi sama kaikkina vuoden aikoina, niin aina se on omanlaisensa. Alkutalven pakkasten tultua höyhenenkevyt lumi on peittää maan. Silloin kohtaa eri maailman kuin kevätkesän vihreydessä. Tämä varmaan on osa tuttujen polkujen viehätystä, asiat toistuvat samankaltaisina mutta eivät samanlaisina. Metsät muuttuvat ja kehittyvät, hitaasti mutta varmasti. Kasvavat ja myöhemmin vanhenevat, puita kuolee ja keloutuu, myrskyt ja lumi ottavat omansa. Kaatuneet rungot ohjaavat polun uuteen kohtaan. Eivät vuodessa paljon, mutta kun vuosia on riittävästi takana, muutoksen huomaa. Kun tulee moto tai tuli, sitten kaikki muuttuu päivässä.

Polut olivat osa paikallista historiaa ja kulttuuria, näkyvä jälki eletystä elämästä. Ne olivat muisto siitä elämästä, jossa metsästä hankittiin elantoa. Sieltä tuli lämpö ja osa tienestiä. Saatiin monenlaista tarpeellista tervasta heiniin. Marjoista ja riistasta puhumattakaan.

Tervahautojen ja kauan sitten kadonneiden kämppien kiukaiden sijainteja on tallennettu. Kaikkien näiden välissä kulki polkujen verkosto, mutta tätä sydänmaiden verisuonistoa ei ole huomioinut kukaan.

Polut elävät omaa elämäänsä. Se on pysyvää, että ne kulkevat kahden paikan väliä. Rajakankaaseen menevä polku on vuosien varrella useasti jäänyt hakkuiden alle, kun hakkuualue oli äestetty ja istutettu. Laitoimme aukolle hienovaraisia merkkejä sopivalle polun paikalle, kiven murikka kannolle tai tikku pystyyn mättääseen. Tarkalla silmällä varustettu kulkija kyllä huomasi asetetut merkit. Tiesi, että merkkejä seuraamalla löytää polun pään uudelleen hakkion toiselta reunaa. Polku ei kuitenkaan välttämättä suostunut asettumaan meidän merkkaamiimme kohtiin. Kulkijoiden jalat tunsivat tasaisemman alustan reitin sivussa, sinne askeleet veivät. Jonkin ajan kuluttua siinä oli silmin havaittava polun kohta.

Polku hakee paikkansa hakkuiden ja laikutusten jälkeen. Ensiksi se on kiveltä toiselle hyppimistä. Sittemmin kulku siirtyy kivien ja mättäiden väliin. Yritetään löytää tasaisimmat kohdat. Joitain vuosia näkee aukon yli kohdan, josta polku jatkuu. Aika nopeasti taimikko kasvaa ihmistä pitemmäksi. Vuosikasvaimet ovat kolme- neljäkymmentä senttiä. Kun taimikon korkeus ohittaa ihmisen pituuden, maahan alkaa syntyä uusi karikekerros puista tippuvista neulasista. Polunkohta alkaa tasoittua.

Polku on sama, joka oli nuoruudessa ja sitä pääsee Rajakankaan pirtille. Sitä vain ei tunnista samaksi, eikä varmaan vuosien kuluttua tunnista samaksi kuin nyt. Polun kanssa tuttuna pysyminen vaatii tuttavuuden uusimista. Niin, kumpi se nyt sitten on, tuttu vai uusi polku. Siltä kuitenkin on löytynyt omalla kohdallani hyviä asioita.

Luonnon kannalta olisi varmaan hyvä, että mahdollisimman moni löytäisi lähimetsistään polkuja, jotka vetävät usein puoleensa. Mitenkä kansantalous, kestäisikö se, ettei aina matkustettaisi jonnekin muualle, kun kaivataan vaihtelua arkeen? Ekonomistit olettavat meidän tuottavan joka vuosi jonkin prosentin enemmän kuin edellisenä vuonna. Kannolla tuulta kuunellen jää kuluttaminen vähäiseksi, pitäisi matkustaa.

- Sauli -